Tämä tekstisarja käy läpi Christopher Averyn The Responsibility Process -teoksessa esiteltyä mallia. Mallin mukaan jokainen ihminen käy läpi tietyt vaiheet kohdatessaan vastoinkäymisen tai ongelman. Nämä vaiheet ovat syyttäminen, oikeuttaminen, häpeä, velvollisuudentunto ja itsevastuu. Sivuraiteena on myös luovuttaminen.
Tämän sarjan tehtävänä on esitellä eri vaiheet, ohjata kohti itsevastuuta ja pohtia, mitä hyötyä tästä kaikesta on teknisen asiantuntijan kannalta. Tekstisarjan tarkempiin taustoihin voi paneutua täältä ja täältä löytyvät:
Tarvitsemme pakoreitin paineeseen
Syyttäminen, selittäminen ja oikeuttaminen päästävät meidät pälkähästä. Kun vika on itsemme ulkopuolella, emme pääse tilanteesta eroon. Mutta emme myöskään tunne sitä puristavaa painetta, kuin jos vika on meissä itsessämme. Tästä syystä voimme jatkaa muiden syyttämistä pitkäänkin.
Häpeä ja velvollisuudentunto sen sijaan puristavat meidät kasaan ja aiheuttavat ahdistusta, turhautumista ja uupumusta. Häpeä korventaa sielua ja velvollisuudentunto painaa hartioita. Nämä tuntemukset käyvät joskus niin ylitsepääsemättömiksi, että tarvitsemme jonkun pakoreitin.
Itsevastuun sijaan pakoreitiksi valikoituu usein luovuttaminen
Pakoreitiksi saattaa valikoitua luovuttaminen tai lopettaminen (Quit). Luovuttaessa ihminen toteaa, että ihan sama. Ongelma pistetään syrjään ja siitä ei välitetä enää. Toivotaan, että se menee ohi tai katoaa itsestään. Tai lähdemme kirjaimellisesti menemään (projektista, asiakkuudesta, tiimistä, työpaikasta, parisuhteesta) vain löytääksemme itsemme samasta tilanteesta myöhemmin uudelleen.
Kun olemme luovuttaneet, emme ole tilanteissa täysin läsnä, vaan raahustamme menemään välinpitämättöminä zombeina hetkestä toiseen. Jos havahdumme zombimoodista, vastassa on nimittäin taas häpeä tai velvollisuudentunto. Luovutettuamme luulemme siirtäneemme ongelman pois päiväjärjestyksestä, mutta tosiasiassa se on vain pidossa ja se palaa imemään meistä kaiken ilon ja energian.
Esimerkin kautta luovuttamisen ytimeen
Palataan jälleen esimerkkiin, jossa tuotantoon on päässyt bugi, joka on rikkonut asiakkaan verkkokaupan kassasivun. Asiakas huutaa, proikkari kuumottaa ja sinä olet projektin päätestaaja. Olet ensin syyttänyt muita, sitten syyttänyt olosuhteita, sitten tuntenut häpeää ja lopulta olet päätynyt velvollisuuden tuntoon. Olet tullut siihen tulokseen, että sinun täytyy tehdä enemmän töitä, vielä enemmän testejä ja pidentää päivää ennen tuotantoon vientiä, ettei näin pääse koskaan enää käymään.
Sitten tulee uusi sprintti ja jälleen tuotannossa on bugi. Ja seuraavan sprintin kohdalla niin käy taas. Sitten venyt uskomattomiin suoritukseen ja hetken aikaa kaikki menee hyvin, kunnes taas jotain tapahtuu. Lopulta alat väsyä siihen, että teet koko ajan enemmän töitä, kannat kamalaa vastuuta lopputuloksesta ja silti löydät itsesi aina tilanteesta, jossa joku on tyytymätön.
Jossain kohtaa paine, työmäärä ja itsesi jatkuva ruoskiminen käyvät niin sietämättömäksi, että luovutat. Alat katsella työpaikkaa toisaalta. Tai annat vain periksi. Ihan sama miten paljon olet tehnyt töitä, niin näin tässä kuitenkin käy, joten ihan sama. Pistät näytönsäästäjän päälle, raahaudut töihin tekemään työsi ja kun ongelma tulee vastaan, istut neukkarissa välinpitämätön ilme kasvoillasi. Ei jaksa kiinnostaa enää.
Olemme piilossa luovuttamisen takana, kun emme tiedä, kuinka luoda sellainen lopputulos, jonka todella haluamme.
Luovuttamisen sijaan itsevastuuseen
Avery opettaa kirjassaan kysymyksen, jonka avulla pääsemme tarkastelemaan omaa luovuttamistamme. Avery neuvoo kohtaamaan oman ajattelun suoraan ja myötätuntoisesti, sekä kysymään: ”Minkä uuden tiedon tai oivalluksen tarvitsen, jotta minulle selviää mitä todella tässä tilanteessa haluan ja kuinka saisin sen tapahtumaan?”
Tämän kysymyksen myötä aivomme alkavat työskennellä ja etsiä reittiä kohti itsevastuuta.
Minkä ongelman, haasteen tai tilanteen kanssa olet itse luovuttanut? Mihin tilanteeseen menet ajatellen, että kestät tämän läpi kyllä ja kohta se on ohi? Hammaslääkärikäynnin lisäksi elämässämme on yllättävän paljon hetkiä, kun emme enää jaksa emmekä halua.
Tästä ja monesta muusta aiheesta lisää Koodarikuiskaajan Slackissa!
TL;DR: Itsevastuun sivuraiteella luovutamme tai lopetamme
- Jos häpeä ja velvollisuudentunto käyvät liian raskaiksi kantaa, saatamme luovuttaa tai lopettaa.
- Luovuttaminen tarkoittaa sitä, että emme enää välitä, laitamme ongelman syrjään ja toivomme, että se ratkeaa itsestään.
- Luovuttanut ihminen ei ole aktiivisesti läsnä tilanteessa, ei puhu omaa totuuttaan, ei pyri eteenpäin, vaan parkkeeraa sietämään ja kestämään tilannetta.
- Luovuttamisesta pääsee pois huomaamalla oireet: välinpitämättömyys, sietäminen, poissaolevuus.
- Sen jälkeen voi kysyä itseltään: ”Minkä uuden tiedon tai oivalluksen tarvitsen, jotta minulle selviää mitä todella tässä tilanteessa haluan ja kuinka saisin sen tapahtumaan?”
- Tämä kysymys lähtee aktivoimaan ajatteluamme kohti itsevastuuta.
Osui ja upposi.
Isommassa perspektiivissä tarkasteltuna luovuttaa voi paitsi työelämässä, myös parisuhde- ja perhe-elämässä. Huomasin olevani luovuttanut jo aikoja sitten ja kaikki asiat nykyisessä elämässäni ovat enemmän tai vähemmän tämän luovuttamisen seurausta.
Näin on. Arvokas oivallus, vaikka arvaan, että vähän surullinenkin. Seuraavat kysymyksen sitten ovatkin, että mitä oikeastaan haluaisit ja miten voisit sen saavuttaa.