“Sinä et kuuntele minua!”
“Kuuntelenpas, nytkin kuuntelen!”
“Etpäs kuuntele, et kuuntele minua ollenkaan.”
Tällainen sanavaihto on tyypillinen ja silti hämmentävä. Luulisi olevan itsestään selvää, kuunteleeko toinen tai kuuntelenko itse vai en. Silti olen toistuvasti törmännyt kuuntelemiseen liittyviin erimielisyyksiin sekä omassa elämässäni, työelämässä että kirjallisuudessa.
Viimeksi aihe nousi esille, kun kirjoitin jankuttamisesta. Sain tekstiin liittyen Koodarikuiskaajan Slackissa erittäin mielenkiintoisen kommentin Maaret Pyhäjärveltä:
“Aikanaan eräässä ihmissuhteessa kuulin jatkuvasti, että en kuuntele. Omasta mielestäni en tottele.“
Miten niin en kuuntele?
Jos saa jatkuvasti palautetta, ettei kuuntele, on syytä pysähtyä kysymään, mitä kuunteleminen toiselle tarkoittaa. Meillä on nimittäin hyvin eriäviä näkemyksiä siitä, mitä kuunteleminen tarkoittaa tai mistä tiedän, että toinen on kuunnellut:
- Yksi edellyttää jakamatonta huomiota, toiselle riittää, että olet huoneessa.
- Yksi kaipaa katsekontaktia, toinen ei.
- Yksi toivoo reagointia, kysymyksiä ja myötäelämistä, toiselle riittää hiljainen läsnäolo.
- Yksi haluaa kuulla oman tarinansa tiivistettävän, toiselle riittää lyhyt kuittaus ja kolmas ei kaipaa mitään vahvistusta viestin perillemenoon.
- Yhdelle kuuntelemisen merkki on se, että toinen muuttaa käytöstään tai ryhtyy toimeen. Toiselle sen sijaan keskustelu on kuulluksi tulemisen edellytys. Kolmas on tyytyväinen saatuaan vain asian purettua sydämeltään.
- Lisäksi sama ihminen saattaa toimia näiden kaikkien kolmen mukaan asiasta riippuen.
Tuntuu tavallaan yksinkertaiselta kysyä, “mitä kuunteleminen sinulle tarkoittaa”. Silti siihen voi olla vaikea vastata. Etenkin tilanteeseen turhautunut voi tuhahtaa: “miten niin ‘mitä se tarkoittaa’, se tarkoittaa sitä, että kuuntelet minua, ei se ole vaikeaa!” Tällöin voi yrittää rauhallisesti selittää:
“Omasta mielestäni minä kuuntelen sinua ja olen kuullut kaiken, mitä sanot. Silti sinä et selvästikään ole saanut kuulluksi tulemisen kokemusta. Meillä on siis jollain tapaa eriävä näkemys siitä, mitä kuunteleminen tarkoittaa. Mistä sinä tietäisit, että minä olen kuullut sinua?”
Opettele pyytämään tarkasti, mitä tarvitset
Jäämme helposti jumiin turhautumisen tunteeseen sen äärellä, että toinen ei kuuntele tai että toinen ei usko meidän kuuntelevan. Omasta mielestämme asia on itsestään selvä, ja silti toinen ei usko tai hyväksy meidän todellisuuttamme. Siksi yksi aikuisuuden supertaito on opetella tunnistamaan, mitä tarvitsemme, ja pyytämään tarkasti juuri sitä.
Sen sijaan, että pyytäisimme “voitko kuunnella minua”, meidän pitää olla tarkempia:
- “Minulle on tärkeää kertoa yksi asia. Voitko istua kanssani alas noin kymmeneksi minuutiksi, laittaa puhelimen pois ja kuunnella hiljaa sen aikaa, kun kerron tämän tarinan?”
- “Minulla on toisinaan sellainen olo, että et kuuntele minua ja että asiani eivät kiinnosta sinua. Kerron kohta sinulle yhden jutun. Voisitko sen jälkeen kysyä minulta jonkun kysymyksen, jotta minulle tulisi sellainen olo, että olet kiinnostunut siitä?”
- “En ole aina ihan varma, kuunteletko vai oletko vain kuuntelevinasi. Voisitko seuraavan juttuni päätteeksi lyhyesti toistaa, mitä sanoin, jotta minulle tulisi varmuus siitä, että asiani tuli kokonaan kuulluksi?”
Tuleeko sellainen olo, että “ei hyvänen päivää, miten kankeaa” tai “ei minun pitäisi joutua pyytämään tällaista” tai “ei noin voi tehdä”? Hyvin inhimillistä. Emme ole tottuneet pyytämään sitä, mitä tarvitsemme. Silti toisen voi olla liki mahdotonta kuunnella meitä niin kuin kaipaisimme, ellemme ilmaise ja pyydä juuri sitä.
Odotatko, että kuuntelen vai tottelen?
No entäs sitten tilanne, jossa kuulee kyllä, mitä toinen sanoo, pyytää tai vaatii, mutta ei ole aikomustakaan tehdä niin? Jos mieleen hiipii epäilys, että toinen odottaa käytöksen muutosta, sitäkin voi spesifisti kysyä: “Sanot, etten kuuntele, mutta minusta tuntuu, että odotat enemmänkin, että tottelisin ja muuttaisin käytöstäni. Kuulen kyllä, mitä pyydät. En vain aio tehdä niin.”
Sama pätee myös siihen, millaista kuuntelua toinen tarvitsee. Voi olla, että toinen kaipaisi vaikkapa katsekontaktia, mutta se on itselle vaikeaa. Silloin metakeskustelua kuuntelemisesta käydään toiseen suuntaan:
“Kun en katso sinua silmiin, kun kerrot minulle asioita, sinusta tuntuu siltä, etten kuuntele. Minulle on vaikeaa katsoa ihmisiä silmiin, mutta kuuntelen silti kyllä tarkasti. Miten voisimme ottaa nämä molemmat tarpeet huomioon?”
Ylipäätään kuuntelemiseen liittyvään metakeskusteluun pätee, että sen pitäisi olla kaksisuuntaista ja tasa-arvoista. Minun tarpeeni ja sinun tarpeesi ovat yhtä tärkeitä, ja meidän tehtävämme on löytää tapa, joka palvelisi mahdollisimman hyvin meitä molempia. Tähän ei kuitenkaan päästä, ellei kumpikin tiedosta ja kerro omista tarpeistaan tarkasti.
Se on onneksi harjoiteltavissa oleva taito – siinä missä kuunteleminenkin.
TL;DR: Kuunteleminen aiheuttaa jatkuvia erimielisyyksiä
- Jos joku väittää jatkuvasti, ettet kuuntele, kysy, mitä kuunteleminen hänelle tarkoittaa.
- Ihmisillä on hyvin eriäviä näkemyksiä siitä, mitä kuunteleminen tarkoittaa tai mistä sen tunnistaa.
- Opettele tunnistamaan, mitä tarvitset, ja pyytämään tarkasti juuri sitä.
- Toisen voi olla liki mahdotonta kuunnella meitä kuten kaipaisimme, ellemme kerro, mitä haluamme.
- Kaikkien ihmissuhteisiin liittyvien metakeskusteluiden pitäisi olla kaksisuuntaisia ja tasa-arvoisia.
- Siksi molempien on tiedostettava omat tarpeensa ja kerrottava niistä tarkasti.
Lue tai kuuntele esimerkiksi:
Marshall Rosenberg: Rakentava ja myötäelävä vuorovaikutus
Liv Larsson: Sovittelun taito
Koodarikuiskaajan podcast: Pysähdy kuuntelemaan