Istuin junassa enkä voinut olla kuulematta, kun selkäni takana henkilö kävi mitä ilmeisimmin molemminpuolisesti tunteisiin menevää keskustelua. Hän oli pitkään hiljaa vastapuolta kuunnellen ja kun tuli hänen vuoronsa, hän aloitti: “Joo, mä ymmärrän, mutta…” Sama toistui useita kertoja, kunnes hän lopulta puuskahti turhautuneena, että hänen täytyy nyt lopettaa tämä keskustelu kokonaan.
Olen itse ollut myös “joo, mä ymmärrän, mutta…” -naisia. Jokainen osa tästä toteamuksesta on täysin totta ja tuntuu siinä hetkessä tärkeältä.
- Joo = olen kuullut näkökulmasi ja sisäistänyt sen.
- Mä ymmärrän = todellakin tajuan näkökulmasi, se on järkeenkäypä.
- Mutta = olen silti painokkaasti eri mieltä tai minulla on myös näkökulma, jonka haluaisin sinun ymmärtävän.
Mikäs sen tiiviimpää kuin sanoa, että “mä ymmärrän” ja siirtyä sitten oman näkökulman esittämiseen. Harmillista kyllä, se ei kuitenkaan toimi.
Näytä, älä väitä
Vaikka toinen sanoo ymmärtävänsä, meidän on vaikea uskoa, että hän todella ymmärtää. Etenkin, jos hän sen jälkeen väittää meille sinnikkäästi vastaan, eikä tunnu kääntyvän kannallemme. Siksi etenkin ristiriitatilanteissa ja muissa paineisissa hetkissä sanat “mä ymmärrän” ovat melkolailla yhtä tyhjän kanssa.
Onneksi meidän on täysin mahdollista osoittaa toiselle, että todella ymmärrämme. Se ei vaadi mitään muuta kuin oman vastauksen viivästyttämistä, mielen malttamista ja toisen sanojen toistamista tiivistäen. Mutta sehän se onkin helpommin sanottu kuin tehty.
Malta ja luota
Erimielisyyksissä saattaa tuntua siltä, että on kauhea kiire päästä puolustamaan itseään. Tulee ehkä sellainen olo, että jos en nyt nopeasti kerro omaa näkemystäni ja ota yhtä paljon ilmatilaa, toinen luulee, että olen samaa mieltä tai hän pääsee jollain tavalla “niskan päälle”. Oman mielipiteen vyöryttäminen tuntuu turvallisemmalta.
Kuitenkin käytännössä pääsemme paremmin kertomaan oman näkökulmamme ja pääsemme ristiriidoissa nopeammin eteenpäin, kun maltamme odottaa omaa vuoroamme pidempään. Vaikka hermostomme mielestä meillä on piina ja paniikki, voimme tietoisesti toimia toisin kuin kehomme meille viestii. Voimme luottaa siihen, että vuoromme koittaa kyllä.
Tiivistä
Kun olemme päässeet itsemme kanssa sopuun siitä, että tässä ei nyt ole maailmanlopun kiire, voimme keskittyä tiivistämiseen. Tiivistämisessä olennaista on toistaa toisen kertomuksen pääkohdat. Tavoitteena on varmistaa, että olemme ymmärtäneet toisen kertomuksen oikein ja poimineet siitä tärkeimmän. Yhtä tärkeänä tavoitteena on luoda toiselle tunnekokemus siitä, että häntä todella on ymmärretty.
Tiivistämisestä käytetään joissain yhteyksissä (kuten Amanda Ripleyn kirjassa High Conflict) termiä luuppaus (looping). Luuppaus on pitkälti samanlaista, kuin tiivistäminen, mutta luuppauksessa on erityisen tärkeää sisällyttää loppuun varmistus, kuten:
- “Ymmärsinkö oikein?”
- “Sainko kiinni olennaisen?”
- “Oliko tämä se, mitä halusit sanoa?”
Lisäksi luuppauksessa painotetaan, että tiivistyksessä tulisi erityisesti keskittyä havainnoimaan ja sanoittamaan toisen ihmisen tunteita ja kokemuksia, koska niiden validoiminen luo erityisen voimakkaan ymmärretyksi tulemisen tunteen.
Omin sanoin vai toisen sanoin?
Kun tiivistää tai luuppaa toisen kertomusta, voi käyttää joko suoraan toisen sanoja ja ilmauksia tai synonyymejä ja omia sanoja. Kummassakin näkökulmassa on omat hyvät ja huonot puolensa.
Olen aiemmin ollut sitä mieltä, että olisi hyvä käyttää omia sanoja ja synonyymejä, koska muuten lopputulos voi olla papukaijamainen. Jos vain toistelee, mitä toinen on sanonut, ei välttämättä tarvitse keskittyä yhtä paljon, kuin jos valitsee tiivistykseen omat sanat. Tiivistys voi myös kuulostaa luontevammalta ja aidommalta, jos tiivistäjä käyttää itselleen luonnollista kieltä sen sijaan, että imitoisi kertojan ilmauksia (etenkin, jos ilmaisutavat ovat todella kaukana toisistaan).
Omien sanojen käytössä on kuitenkin selkeänä heikkoutena se, että tiivistäjän sanavalinnat voivat tuntua kertojasta vierailta ja vääriltä. Jos ilmaisut vaihdetaan toisiksi, se voi tuntua sivuuttavalta tai mitätöivältä. Avoimen dialogin puolestapuhuja, kliininen psykologi ja emeritusprofessori Jaakko Seikkula suosittelee ennemmin liittymään toisen ilmaisuun ja heijastelemaan sitä.
Toisen ymmärtämisestä yhteiseen ymmärrykseen
On tärkeää tiedostaa, että toiselle tilan antaminen ja ymmärretyksi tulemisen osoittaminen ei tarkoita eikä vaadi sitä, että toisen kanssa täytyisi olla samaa mieltä. Voimme tiivistää toisen näkökulman silloinkin, kun se on mielestämme lähes järjetön. Tiivistämällä haemme vain yhteisymmärrystä siitä, että toisen sanoma on kuultu oikein.
Tämän jälkeen on mahdollista palata omiin näkökulmiin, mielipiteisiin ja vasta-argumentteihin. Toinen on niille huomattavasti vastaanottavaisempi, kun hänellä on voimakas, jopa tunnetason kokemus siitä, että häntä on todella ymmärretty. Tästä ensimmäisestä ymmäryksen askeleesta voi lähteä rakentumaan silta kohti koko keskustelun yhteisymmärrystä. Ilman ensimmäistä ymmärryksen askelta se on vaikeampaa, toisinaan jopa mahdotonta.
Ensimmäinen ymmärryksen askel ei siis synny siitä, olenko minä ymmärtänyt sinua. Vaan siitä, koetko sinä, että minä ymmärrän sinua. Tätä varten täytyisi malttaa, luottaa ja tiivistää.
Joo, ymmärrän, mutta…
TL;DR Ei riitä, että ymmärrät, vaan toisen pitää myös kokea tulleensa ymmärretyksi
- Ristiriitatilanteessa toinen ei koe tulleensa ymmärretyksi, vaikka sanoisit ymmärtäväsi häntä.
- Osoita toiselle, että ymmärrät: viivästytä omaa vastaustasi, malta mielesi ja toista toisen sanoma tiivistäen.
- Tiivistämällä varmistat, että olet ymmärtänyt toisen oikein, ja luot toiselle tunnekokemuksen siitä, että olet ymmärtänyt häntä.
- Tiivistäminen ja ymmärryksen osoittaminen eivät vaadi sitä, että olisit asioista samaa mieltä. Voit kertoa oman näkemyksesi sen jälkeen, kun toisen näkökulma on käsitelty.