Järkeviksi ihmisiksi kuuntelemme yllättävän paljon tunteitamme. Kun jokin ehdotus tai idea tuntuu kammottavalta, tulkitsemme sen silmänräpäyksessä huonoksi ideaksi. Mielemme on varsin hyvä keksimään loogisia ja rationaalisia selityksiä sille, miksi huonolta tuntuva idea on huono idea.
Kun joku tiimissä ehdottaa parikoodausta ja se tuntuu ajatuksena epämukavalta, epämiellyttävältä tai jopa vähän ahdistavalta, aivomme keksivät tuota pikaa monta järkevä selitystä sille, miksi koko idea täytyy kuopata heti:
- Yhdessä tekeminen on hidasta, teen yksin paljon nopeammin.
- Asiakas ei ole valmis maksamaan siitä, että vietämme aikaa parikoodaten, vaikka oppisimme siinä jotain.
- En halua, että kukaan näkee minun keskeneräistä työtäni, vaan minulla on oikeus tehdä työni rauhassa valmiiksi ennen kuin muut näkevät sen.
Kun voimalause toisensa perään kehottaa kuuntelemaan intuitiota ja luottamaan vaistoon, tuntuu ratkaisu itsestään selvältä.
En tahdo, siis ei kannata.
Kammotus voi kertoa myös kasvun mahdollisuudesta
Koodarikuiskaajan podcastin parikoodausjaksossa vieraana ollut Maaret Pyhäjärvi totesi näin:
“Kun tekee mieli sanoa ei, pitää kokeilla.”
Hänen oma ensireaktionsa parikoodauksen äärellä oli aikanaan ollut, että tämä ei nyt tunnu eikä kuulosta hyvältä. Hän oli kuitenkin oppinut, että kun joku asia herättää itsessä vastustusta, sitä kannattaa tutkia ja kokeilla.
Uudet, jännittävät, haastavat ja kasvattavat asiat tuntuvat melko varmasti alkuun ideoina kammottavilta. Liskoaivomme huutavat hyeenan lailla: “ÄLÄ HYVÄ IHMINEN edes harkitse sitä! Tässä voi vaikka tehdä virheen (häpeä) tai paljastua osaamattomaksi (huijarisyndrooma).”
Itse lupasin aikanaan uuden vuoden koittaessa kokeilla improvisaatioteatteria, koska se tuntui ajatuksena ihan kauhealta ja halusin kokeilla rohkeuteni rajoja. Neljä kuukautta vatuloin, kunnes lopulta rohkaistuin ja annoin lajille mahdollisuuden puolen vuoden ajan.
Se oli ihan kauheaa! Se oli kuitenkin myös hauskaa, opettavaista ja vahvisti taitoja, joista on ollut paljon hyötyä muussa elämässä. En kuollut. Opin itsestäni aivan valtavasti. Etenkin sen, että asian pelko saattaa olla pahempi kuin asia itse.
Epävarmuus kuuluu asiaan
Parikoodaus saattaa olla ensin pelottavaa tai ehkä hieman epämukavaa. Se saattaa olla sitä myös kokeneelle parikoodaajalle. Sekä Maaret että jakson toinen vieras Aki Salmi mainitsivat molemmat, että parikoodaus uuden tiimin tai parin kanssa on useimmiten aluksi epämukavaa ja epävarmaa.
Kummankin kokeneen ohjelmistoammattilaisen sisuksissa kiertää edelleen huoli siitä, että muiden edessä paljastuu osaamattomaksi. Huolimatta siitä, että takana on monta kokemusta parikoodauksesta tai yhteisöohjelmoinnista. Huolimatta siitä, että kumpikin järjellä tietää, ettei tässä ole mitään pelättävää. Huolimatta siitä, että oppimisen edellytys on osaamattomuuden tunnustaminen.
Ehkä epävarmuus kuuluukin asiaan ja on merkki siitä, että ollaan jonkin tärkeän äärellä. Kun asetutaan yhdessä haavoittuvaiseksi, annetaan oppimiselle mahdollisuus, luodaan yhdessä jotain, mihin yksin ei pystyisi. Epävarmuus on siinä hetkessä läsnä ja se on ihan ok.
Kuten Maaret asian sanoittaa:
“Se osaamattomuuden pelko. Tai siis kun tietää, että ei osaa. Mutta kuitenkin luottaa, että toiset täydentää ja itse oppii. Siinä on voimaa.”
Lisää aiheesta
Kuuntele koko Koodarikuiskaajan podcast-jakso yhteisöohjelmoinnista ja parikoodauksesta.