Aina välillä minulle esitetään kysymys, miksi ihmiset ylipäänsä menevät oikeuteen riitelemään asioista, eivätkä vain sovi niitä. Useimmat ihmiset aivan oikein tietävät, että oikeusprosessit ovat usein pitkiä, henkisesti raskaita ja vaikka ei jenkeissä ollakaan, myös kalliita. Lähes poikkeuksetta juristin lasku yksinkertaisessakin oikeudenkäynnissä on tonni tai pari, ja vaikeammissa jutuissa laskut ovat viisi- tai kuusinumeroisia. Miljoonalaskujakin on Suomessa esitetty. Miksi ottaa tällainen riski, kun sopiakin voisi?
Ensin hyvät uutiset: aivan valtava enemmistö jutuista sovitaan. Olen keskustellut asiasta useiden juristien kanssa niin yksityisellä puolella kuin tuomioistuimissakin, ja kaikki ovat vahvistaneet omat havaintoni: useimmiten riidat sovitaan.
Yksityiset avustajat kertovat, että vaikka juttu alkaisi riitaisena, varovaistenkin arvioiden mukaan 80–85 % jutuista ei päädy koskaan oikeuteen, eli ne siis sovitaan ennen oikeuskäsittelyä. Oikeuteen menevistä jutuista useat sovitaan ennen kuin oikeudenkäynti ehtii edes alkaa, ja lopuista monet sovitaan oikeudenkäynnin aikana. Tuomarit kertovat samaa: suurin osa oikeuteen vireille laitetuista asioista sovitaan ennen tuomiota.
Eli jos juristin pöydälle tulee 100 juttua, niin 80–85 niistä sovitaan ennen kuin asia pistetään oikeuteen, 5–10 menee oikeuteen mutta sovitaan ennen kuin käsittely alkaa, 5 sovitaan oikeuskäsittelyn aikana ja ehkä 5 juttua on sellaisia, joista lopulta tulee tuomio.
Yksinkertaista, ja juuri siksi niin vaikeaa
Jos mietin riitajuttuja, joissa olen itse ollut mukana tai joista olen kuullut, niin ne voi jakaa oikeastaan kahteen ryhmään:
Vaikeat riidat, joissa riidan kohde on oikeasti monimutkainen. Tilanteeseen voi esimerkiksi liittyä useita eri toimijoita, jotka vaikuttavat kaikki toisiinsa mutta kukaan ei kontrolloi kokonaisuutta. Tai riita syntyy ulkopuolisen, periaatteessa asiaan liittymättömän, mutta silti siihen vaikuttavan tahon vaikutuksesta. Ainakin omien havaintojeni mukaan näitä on kuitenkin vähemmistö. Syyn arvelen johtuvan siitä, että vaikka monimutkaiset sopimuskuviot voivat olla virheille alttiita, niissä on usein monia korjausmahdollisuuksia. Jos jokin toimintatapa estyy, vaihtoehtoisia ratkaisuja riittää.
Paljon enemmän on kuitenkin yksinkertaisia riitoja, joissa riidan kohde on selkeä. Riita voi koskea yksittäisiä tai jopa vain yhtä sopimusehtoa, jonka merkitys on epäselvä. Vaikka sopimukset pyritään kirjoittamaan yksiselitteisiksi, sellaista sopimusta ei olekaan, jota ei voisi – varsinkaan riidan sattuessa – lukea vähintään kahdella tavalla. Tyypillistä on, että molemmat ovat olleet sopimukseen aluksi tyytyväisiä, mutta jokin ulkoinen muutos on muuttanut tilannetta niin, että alkuperäinen sopimus ei olekaan enää hyvä.
Yksinkertaiset riidat ovat usein hyvinkin visaisia siksi, että niissä on liikkumatilaa hyvin vähän. Joko ostettu tavara on sopimuksen mukainen tai sitten ei ole. Siitäpä sitten vääntämään, mitä neuvotteluissa puhuttiin tai mitä viestintää asiasta on ottaen tietysti huomioon, että sopimuksessa on “whole agreement” -pykälä, jonka mukaan itse sopimus on ainoa totuus asiasta ja mitkään taustakeskustelut eivät voi vaikuttaa sen tulkintaan…
Kiva tarina, veliseni
Helposti voisi luulla, että yksinkertaiset jutut ovat nimenomaan yksinkertaisia ratkaista. Yksinkertaisuus ei kuitenkaan tarkoita helppoutta, toisin kuin tässä bisneskirjatarinaklassikossa: lapset Aurelia ja Bertil kinastelevat keittiössä siitä, kumpi saa viimeisen appelsiinin. Kina on äitymässä jo painiksi, kun äiti Cecilia tulee paikalle ja alkaa selvittää tilannetta. Käy ilmi, että sekä Aurelia että Bertil haluavat nimenomaan appelsiinin, omenat eivät missään tapauksessa käy ja kaupatkin ovat jo kiinni. Riita vaikuttaa väistämättömältä.
Onneksi neuvokas äiti Cecilia hoksaa kysyä, miksi Aurelia ja Bertil kumpikin haluavat appelsiinin. Käy nimittäin ilmi, että Aurelia haluaa appelsiinin puristaakseen siitä sen mehun juotavaksi, kun taas Bertil haluaa appelsiinin kuoren askartelumateriaaliksi. Riidalle ei ollutkaan mitään aihetta ja sekä Aurelia että Bertil saivat molemmat haluamansa. Oi että, kun Cecilia onkin neuvokas!
Täytyy tunnustaa, että olen todella mieltynyt tähän tarinaan: se korostaa positiivisella tavalla sitä, miten väistämättömiltä vaikuttavat riidat voivat osoittautua helposti vältettäviksi, kun vain tajuaa kysyä oikeat kysymykset ja katsoa asiaa vähän kauempaa. Joskus riidalta vaikuttanut tilanne onkin vain uuden ja molemminpuolisesti rikastuttavan bisneksen alku! Viha väistyy, ystävyys voittaa ja kaikki voivat entistä paremmin!
Samalla olen juristina hyvin tietoinen siitä, että appelsiinitarina on hyvinkin naiivi, ja oikeasti tällaisia appelsiiniriitoja ilmenee sangen harvoin. Toki niitäkin on, mutta paljon useammin riidoissa on kyse tilanteista, joissa molemmat voisivat periaatteessa olla tyytyväisiä appelsiinin puolikkaisiin, mutta kumpikaan ei halua sitä puolta, missä on appelsiinin oksantynkä. Tai molemmat haluavat yhtä suuret osat jokaista appelsiinin lohkoa, mutta jostain käytännön syystä appelsiini voidaan jakaa vain kokonaisina lohkoina, joita ei voida puolittaa. Tai toinen haluaa appelsiinin vakuudeksi siitä, että toinen toimittaa omenat, jotka on jo monta kertaa luvannut, mutta ei toimittanut… ja niin edelleen.
Hyvä, mutta miksi ei sovita?
Riidat ovat siis usein ainakin vähän monimutkaisempia kuin appelsiinitarina, mutta edelleen on auki se, miksi riidoista sovitaan vain suurin osa eikä kaikkia. Tyhjentävää listaa ei varmasti voi kukaan antaa, mutta juristien keskuudessa on yllättävän iso konsensus siitä, mitkä tyypillisesti ovat syitä, jotka johtavat oikeudenkäyntiin sopimisen sijasta.
Osapuolella oleva perusteltu syy olla sopimatta
Jos riidan toisella osapuolella on erityinen, perusteltu syy olla sopimatta asiaa, niin sitten he eivät varmasti sovi. Tällainen syy voi olla esimerkiksi sopimukseen otettu ehto siitä, että myyjä antaa tuotteelle jonkinlaisen takuun siitä, että tuotetta on sallittua käyttää, ja jos ei ole, he puolustavat ostajaa oikeudessa. Tällöin myyjäfirmalla on velvollisuus puolustaa ostajaa oikeudessa. Joissain tapauksissa taas firman koko bisnes voi perustua viime kädessä siihen, että he voivat viedä asian oikeuteen (mieti esimerkiksi yksityistä pysäköinninvalvontaa). Tällöin firman täytyy viedä tapauksia oikeuteen, jotta he voivat todistaa, että heidän oikeudenkäynnillä uhkaamisensa ei ole pelkkää puhetta.
Liian kova luotto omaan positioon ja argumentteihin
Erityisesti jos riidan osapuolina on yksityisiä ihmisiä, joilla ei ole juristia käytössään, riitelyhalukkuutta voi selittää osapuolen virheellinen käsitys oman aseman vahvuudesta. Kuten eräs anonyymi nettikeskustelija totesi: “Ei kannata ottaa juristia oikeuteen mukaan, juristi vaan sotkee asiaa. Kun vaan menee oikeuteen ja kertoo tuomarille, mistä asiassa on kyse, niin voittaa jutun.” Tiedostan olevani juristina puolueellinen, mutta väittäisin, että tämä on harvoin voittoisa strategia… Toisaalta nämä ovat juuri niitä juttuja, jotka usein sovitaan oikeudenkäynnin alettua, kun oman aseman relatiivinen heikkous alkaa selvitä.
“Tämä on periaatekysymys!”
Yksi hyvin tyypillinen riidan aiheuttaja ovat periaatteen ihmiset. Oikeastaan voisi sanoa periaatteen miehet, sillä aivan ehdoton valtaosa näistä on miehiä. Mutta kyllä naisetkin toki osaavat. Joka tapauksessa nämä ovat ihmisiä, jotka eivät halua eivätkä osaa antaa periksi. Asian sopiminen olisi luovuttamista, ja suoraselkäinen mies ei luovuta, varsinkaan epäoikeudenmukaisuuden edessä! Erikoisimmillaan nämä ihmiset tietävät, että heidän asemansa oikeudenkäynnissä on todella heikko tai että he tulevat häviämään, mutta oikeuteen on silti pakko mennä, koska sota on ohi vasta sitten, kun kaikki miehet ovat kaatuneet.
Luottamuspula
Mutta ehkä kaikista isoin syy sille, että asia menee riidaksi, on luottamuspula. Yllättävän monessa jutussa juristina tuomani lisähyöty on ollut vain ja ainoastaan se, että asia ei ole ollut minulle henkilökohtainen, vaan objektiivinen bisneskysymys. Bisnessopimukset tehdään tietysti firmojen välillä, mutta kuten jokainen bisnestä tehnyt tietää, henkilökohtaiset suhteet ovat oleellisia, ja aika usein Ari kokee ostavansa Ilonalta tai Jaana Nickiltä.
Kun luottamus rikkoutuu, yksinkertaisetkin kysymykset muuttuvat puolimahdottomiksi, koska “tuo on sellainen käärme, että sen suusta tulee pelkkiä valheita”. Tällöin juristin tai juristien lisäarvo on tuoda asiaan neutraali väliporras, joka pystyy keskustelemaan itse asiasta. Asiakas kuitenkin ratkaisee, ja välillä sopiminen on mahdotonta juristeista huolimatta. Tällöin asia ratkaistaan oikeudenkäynnissä.
Jos kuitenkin sopisit?
Vanhan sananlaskun mukaan laiha sopu on parempi kuin lihava riita. Se on täysin totta.
Sopimisessa ja oikeudenkäynneissä on nimittäin se merkittävä ero, että sovinnossa sovinnon sisältö on osapuolten päätettävissä ja sopiessa käytössä on paljon enemmän liikkuvia osasia kuin oikeudenkäynnissä. Kun osapuolet ovat sopimassa asiasta itse, he voivat tehdä juuri sellaisen sovinnon kuin haluavat. Riitaan voidaan tuoda ulkopuolista ainesta (“Joudumme kyllä veloittamaan teiltä näistä tuotteista täyden hinnan, mutta sopisiko, että tarjoamme teille kolme koulutuskurssia ilmaiseksi hyvän tahdon eleenä?”) tai diiliä voidaan justeerata muuten (“Hyvä on, voimme alentaa hintaa, mutta sitten saatte viisi yksikköä kuuden sijaan, ja katsotaan myöhemmin, tarvitsetteko sen yhden lisäyksikön”).
Tuomioistuin taas on sidottu osapuolten vaatimuksiin eikä voi tuomita muuta kuin mitä on vaadittu, eikä varsinkaan tuoda juttuun sen ulkopuolisia elementtejä. Ja totuus on, että minkään oikeudenkäynnin lopputulos ei ole varma. Erästä kokeneempaa juristia lainaten: “Tämä juttuhan on täysin selvä! Voitamme noin 75 % varmuudella.”
Siihen on syynsä, miksi lähes kaikki juristit pyrkivät ensin sovintoon ja oikeudenkäynti on vasta viimesijainen keino. Toki on niin, että jos lähtee huutelemaan, on syytä olla henkisesti valmistautunut oikeudenkäyntiin. Mutta kannattaa muistaa, että minkään firman ydinbisnes eivät ole oikeudenkäynnit, eivät edes asianajotoimistojen. Oikeudenkäynteihin kuluu rahaa ja ainakin aikaa, vaikka jutun voittaisi. Sen ajan olisi voinut käyttää bisneksen kehittämiseen, ja siksi lähes poikkeuksetta järkevin ratkaisu on asian sopiminen. Tämä siis olettaen, etteivät omat periaatteet tule tielle, mutta siinä tapauksessa voi olla järkevää keskustella terapeutin, ei juristin kanssa.
TL;DR: Sopiminen on halvempaa kuin oikeudessa riitely
- Valtava enemmistö jutuista sovitaan ennen oikeudenkäyntiä, ja oikeuteen menevistäkin riidoista suurin osa sovitaan ennen tuomiota.
- Yksinkertaiset riidat ovat usein vaikeimpia, koska niissä on vähemmän liikkumatilaa.
- Oikeudenkäyntiin sopimisen sijasta johtavat useimmin
- perusteltu syy olla sopimatta,
- liian kova luotto omaan positioon ja argumentteihin tai
- periaatteellisuus.
- Luottamuspula on kaikkein yleisin riidan aiheuttaja.
- Asian sopiminen on lähes poikkeuksetta järkevin ratkaisu.
