Onko sun aina pakko yrittää ratkoa mun ongelmat?

Olin aikanaan iltakävelyllä ystävän kanssa ja hän tuttuun tapaan valitti jotain ongelmaansa. Niitä aina riitti ja niissä riitti aina ratkottavaa, siksi varmaan osittain nautin lenkkeilystä hänen kanssaan. Hänen elämänsä tuntui olevan yksi iso pulmatehtävä ja minusta oli mukava kaivaa arsenaalista erilaisia työkaluja ja tulokulmia. Koin itseni hyödylliseksi.

Eräänä iltana Petsamon puutaloalueella Tampereella hän keskeytti puuhakkaan ratkaisehdotukseni ärähtämällä: ”Pakkoko sun on aina yrittää ratkoa näitä mun ongelmia?” Lause löi minut aivan ällikällä – ja vähän suututtikin. ”Mitä mun sitten muka pitäisi tehdä?”, tiuskaisin takaisin. Tähän ystäväni totesi: ”No sanoisit vaikka vaan, että toi on niin perseestä!”

Tämä oli mielestäni aivan käsittämätön konsepti. Miksi hän kertoisi minulle ongelmistaan, jos ei kaipaisi niihin neuvoja tai apua? Miksi minä en antaisi ratkaisuja, jos minulla kerran sellainen oli? Mikä ihmeen vastaus se nyt on, että ”toi on niin perseestä”? Mitä hyötyä siitä muka on?

Sittemmin olen oppinut, että minä olin tuolloin väärässä ja ystäväni oli oikeassa.

Pyytämättä annettu neuvo on loukkaus

Otsikon väittämä on peräisin jostain Jari Sarasvuon lukuisista monologeista. Sen nieleminen on ollut todella vaikeaa ja se tuottaa aika ajoin vaikeuksia vieläkin. Mutta jos mietit mitä tahansa tilannetta, jossa toinen on tullut pyytämättä neuvomaan sinua ongelmasi kanssa, niin oletko ollut yleensä näistä neuvoista kiitollinen vai ärtynyt?

Jos haluan ratkaista tilanteeni itse, niin en silloin pyydä neuvoa. Jos silti saan niitä, se tuntuu loukkaavalta. Pitääkö tuo minua ihan idioottina? Etten muka selviäisi tästä itse?

Valtaosa neuvoista on niin itsestään selviä, että ne ovat itsessään melkein loukkauksia. Kyllä jokainen meistä tietää, että kipeänä pitää mennä lääkäriin ja jouluna kertyneistä liikakiloista pääsee liikkumalla ja syömällä fiksusti. Lisäksi yleensä ihminen on jo etsinyt itse internetistä ongelmaansa ratkaisun tai pari. Hyvin harvoin tarvitsemme oikeasti neuvoja ja silloin kun tarvitsemme, me pyydämme niitä ihan itse.

Nyt tulee se itselleni kaikista vaikein konsepti. Vaikka me emme kaipaa neuvoja tai pyydä niitä, niin me silti kerromme vaikeuksistamme toisille. Eivät toki kaikki, osa kiristelee hammasta yksin pimeässä, mutta osa kertoo. Minäkin kerron.

Jos me emme siis valita ongelmiamme saadaksemme niihin neuvoja, niin miksi sitten? Me kerromme vaikeuksistamme, koska kaipaamme tukea. Tuki ei ole sama asia kuin neuvo.

Istu kanssani pimeässä

Brené Brown puhuu haavoittuvuudesta luentosarjassaan Power of Vulnerability. Hän kertoo, kuinka haavoittuvuutensa näyttävä ihminen kaipaa, että toinen tulisi istumaan hänen kanssaan samaan pimeään. Ei neuvomaan, vaan kohtaamaan.

Me valitamme vaikeaa tilannetta, koska kaipaamme, että toinen ihminen näkee meidät ja kipumme. Haluamme, että hän kuuntelee empaattisesti – ei säälien – tukalan tilanteemme ja myötäelää sitä kanssamme. Haluamme kokea, että emme ole yksin, että joku ymmärtää, että joku muukin on kokenut saman ja että joku on tukenamme.

Ja yhtäkkiä ymmärsin, miksi ystäväni aikanaan halusi, että sanon hänelle: ”toi on niin perseestä!” Hän halusi, että myötäelän hänen kokemustaan, että ymmärrän häntä, että olen itse kokenut jotain vastaavaa ja että olen hänen tukenaan. Enkä yritä antaa hänelle neuvoja, jotka hän sitä paitsi jo varsin hyvin itse tiesi.

Miten siellä pimeässä istutaan?

Helpommin sanottu kuin tehty. Yhtäältä siksi, että meidän on yleensä vaikea olla rauhallisesti tilanteessa, jossa toisella on paha olla. Siksi me yritämme ratkaista toisen ongelmat tai vähätellä niitä tai kääntää tilanne nopeasti parhain päin. Sen sijaan pitäisi istua aloillaan, hengittää ja olla läsnä.

Tässä Brownilta kerättyjä ja itse hyväksi havaitsemiani keinoja, miten voi istua toisen kanssa pimeässä:

  • Myötäelä: Onpa vaikea tilanne. En voi edes kuvitella miltä sinusta juuri nyt tuntuu.
  • Jaa kokemus: Ymmärrän miltä sinusta tuntuu. Olen kokenut jotain samankaltaista.
  • Anna toisen puhua: Haluatko kertoa siitä lisää? Miltä sinusta tuntuu? Mitä sitten tapahtui?
  • Osoita tukesi: Olen tässä. Kerro, jos voin auttaa sinua.
  • Osallistu neuvomatta: Minusta kuulostaa siltä, että olet itseäsi kohtaan hirmuisen ankara.

Tunnistan tämän nykyään myös itse. Kun takana on vaikea päivä tai on meneillään hankala tilanne ja kerron siitä lähimmäisilleni, en odota heidän ratkaisevan tilannetta puolestani. Ei heidän tarvitse tehdä sitä paremmaksi, eivätkä he usein siihen edes pysty. Sen sijaan tärkeintä on kokemus, että toinen on kiinnostunut minun kuopastani ja on valmis istumaan siellä hetken kanssani.

On helpompi nousta hiljaa ylös toisen kanssa kuin yksin.

Vai mitä tuumit? Tule jutulle Koodarikuiskaajan Slackiin.

Vai mitä mieltä oot?

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *