Miksi se minulle ärähti, vaikka tarjosin vain apua?

On olemassa vekkuli ihmisluonnon mekanismi, joka on syytä tunnistaa. Kun meille sattuu vahinko tai kun olomme on tukala, alamme syyttää muita. Me emme yksinkertaisesti voi tälle mitään ja eri ihmisillä se ilmenee hieman eri tavoin.

Oletko esimerkiksi sitä ihmistyyppiä, jolla palaa käämi ihan salamana, jos joku tulee neuvomaan sinua? Tai sitä ihmistyyppiä, joka kadulla liukastuessaan syyttää katua, talvea, aura-autoja, kenkiä ja pikkuisen varmuuden vuoksi myös ohikulkijoita? Tai ehkäpä sitä ihmistyyppiä, joka vastoinkäymisen sattuessa syyttää koko maailmaa epäreiluudesta?

Sama mekanismi toimii näissä kaikissa

Mekanismin laukaiseva osa on se, että me tunnemme noissa tilanteissa epämukavuutta ja/tai kipua. Kun yritämme jotain asiaa, emmekä saa sitä tehdyksi, alamme tuntea turhautumista, ärtymystä ja pettymystä itseämme kohtaan. Kun pyllähdämme keskelle katua, tunnemme noloutta ja ehkä vähän kipuakin. Ja kun sattuu vastoinkäyminen, meitä harmittaa, surettaa ja olemme pettyneitä.

Sen lisäksi että tietysti lähtökohtaisesti välttelemme epämukavuutta, kipua ja pahaa oloa, ihminen myös pyrkii raivokkaasti pois näistä tuntemuksista. Jostain syystä syyttäminen helpottaa ja siksi me rähjäämme ympäristöllemme, kun meistä tuntuu pahalta. Brené Brown on todennut, että syyttämisen ainoa tehtävä on helpottaa kivuliasta ja epämukavaa oloamme.

Siksi ärähdämme toisille ja syytämme olosuhteita

Eli kun joku tulee kysymään, tarvitsemmeko apua, räjähdämme kysyjälle siirtääksemme omaa turhautumista ja pahaa oloa pois itseltämme. Ellei kukaan tule kysymään, saattaa jokin esine lentää seinään ”Stanan rakkine!” -karjahduksen saattelemana. Rakkineen vikahan se on, että meillä on turhautunut olo.

Pyllähtäessämme tai vastoinkäymisten sattuessa alamme etsiä syypäätä ympäristöstä, olosuhteista ja muista. Tapahtumien aiheuttama epämukavuus lievittyy kyllä hetkeksi, kun saa hieman syytellä, osoitella sormella ja rähjätä. Vaikka se hetken helpottaakin oloa, lopulta se ei kuitenkaan auta itse tilannetta.

Rähjäämme myös sivullisille asiaan liittymättömistä asioista

Lisäksi syyttäminen ja ärähtely saattaa siirtyä lähellämme oleviin ihmisiin ketjuna. Eli vaikka turhautumisen syy on rakkineessa, räjähdämme väärällä hetkellä huoneeseen saapuneelle puolisolle jostain ihan muusta. Tai jos saan ryhmän kuullen kritiikkiä ja oloni muuttuu tukalaksi, alan herkästi syyttää kollegaa hänen muista tekemisistään, että saan pahan olon siirretyksi pois itseltäni.

Koska mekanismi on automaattinen, emme kahdestikaan voi estää sitä. Mutta tunnistettuamme sen, voimme jälkikäteen mennä pyytämään anteeksi tai korjaamaan tilanteen. Kun tajuamme, että emme ole reaktion hetkellä oikeassa, vaan toimimme eläimellisen automaation vallassa, on egon helpompi myöntää, että nyt ei mennyt ihan putkeen.

Vai onko? Tätä pohdimme Koodarikuiskaajan Slackissa.

TL;DR: Miksi syytämme muita, kun oma olomme on tukala?

• Ihmisessä on automaattinen mekanismi, joka pyrkii siirtämään pahan olon pois itseltämme.
• Kun tunnemme kipua tai epämukavuutta, syytämme ulkopuolisia asioita, jotta olomme helpottuisi.
• Saatamme siirtää tilanteen syyn muiden niskoille tai alkaa rähjätä läsnäolijoille jostain ihan muusta.
• Aiheesta lisää Brené Brownin luentosarjassa Power of Vulnerability.